*

Pullantuoksuinen arki Ajatuksia neljän seinän sisältä.

Facebook-äiti

Se, mitä ns. normaalille naiselle tapahtuu lapsen saamisen jälkeen, on hämmentänyt minua siitä asti, kun aloitin facebookkauksen. Lähipiirissäni pienten lasten vanhempia on hyvin vähän, mutta FB- kavereiden kautta olen jossain määrin päässyt jo vuosien ajan tutustumaan pilttiperheiden arjen tapahtumiin erinäisten kuva- ja statuspäivitysten muodoissa.

 

Kuvio on aina sama. Kun etusivulta bongaa maha- tai ultrakuvan, voi miltei varmaksi sanoa, millaisia uutisia elämästään kyseinen kuvan julkaisija lähivuosien ajan päivittää. Vauvan kuvia edestä, takaa, sivulta, ylhäältä, alhaalta.. Tietenkin, - onhan ihmistaimi helkkarin söpö otus, jonka kasvutahtia kelpaa esitellä parillesadalle lähimmälle ystävälleen vaikka päivittäin. Siitä huolimatta, että ulkopuolisen silmissä etusivun täyttävät mukulat alkavat ylitarjonnan myötä kaikki näyttää samoilta. Samaan aikaan lähipiiristä vähintään neljännes kärsii jännetuppitulehduksesta tykkää-painikkeen liikaklikkailun takia. Ja sitten ne statuspäivitykset.. Pienten lasten äidit katoavat merkillisesti kaverilistalta jonnekin. Heidän tilallaan kuulumisiaan päivittävät pienet vaippasankarit. Ne kertovat, miten pitkään nukkuivat, montako kertaa tuli yön aikana syötyä, millaista kakkaa tuli, joko pää pysyy omin voimin pari sekuntia ylhäällä jne. Vain harva tietää, mitä naisille näiden naperoiden takana on tapahtunut.

 

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun sain oman käärön rinnalleni synnytyssalissa. Elämä muuttui hetkessä totaalisesti. Olkoonkin, että taival oman vauvan kanssa on vielä varsin lyhyt, olen alkanut ymmärtää, millaiset voimat ravistelevat naista, jotta hänestä kuoriutuu äiti. Ja kun naisesta kuoriutuu äiti, hän on sen jälkeen äiti myös sosiaalisessa mediassa, halusi hän sitä tietoisesti tai ei.

 

Kävin syvällistä keskustelua itseni kanssa puntaroidessani julkaisenko odotusaikana mahakuvan Facebookissa vai en. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun varta vasten vauvan tuloa varten hankkimallani järkkärillä napsitut mahakuvat alkoivat suorastaan vaatia FB -julkisuutta. Täysin tietoisena siitä, että vauvaan katoavan Facebook -äidin matkani oli alkamassa, repäisin ja julkaisin peräti kaksi kuvaa aiempaa paremmin piilotetusta sixpackistani. Jonkinlaisen niksahduksen omasta päästään saattoi miltei kuulla. Ja olin ylpeä.

 

Koska antiikkipuhelimellani ei pääse nettiin, vauvamme joutui odottamaan kotiutumiseemme asti ennen kuin sai ensimmäisen naamakuvansa Facebookiin. Harva vauva joutuu enää 2,5 vuorokauden ikään asti panttaamaan tietoa olemassaolostaan suurelta yleisöltä. Veikkaan näin jälkeenpäin, että tämä oli räikein syy jälkikasvumme katkeraan itkuun viimeisenä yönämme TAYS:n potilashotellissa.

 

Tänä lyhyenä aikana olen myös oivaltanut, mitä äidille tapahtuu, kun hän alkaa kilpailla vuoden laimeimman FB -päivittäjän tittelistä. Ei mitään. Kun vaippasankari tulee taloon, kaikki alkaa pyöriä hänen ehdoillaan. Äiti avaa 24/7 valmiudessa olevan tissibaarin, jossa tulokas notkuu sen mitä kakkaamiselta ja huutamiselta kerkiää. Vaikka korrekteimmat vauvat, kuten omamme, ulkoistavat itsensä heti isän kesäloman ensimmäisenä päivänä, eivät nämä tehokkaalla ”ÄÄÄÄÄÄ!!”-huudolla kommunikoivat olennot ole aina kahteenkaan orjaan tyytyväisiä.

 

Omat voimani eivät ole kotiutumispäivämme jälkeen vielä facebookkaukseen riittäneet. Mutta kun nyt mietin, millaisia kuulumisia olisin näiden kahden viikon aikana tovereilleni päivittänyt, olisin todennäköisesti kertonut helpotuksestani, kun vaavimme käynnisti pienen tauon jälkeen taas tehokkaan kakkatuotannon. Tai ensimmäisestä yöstä, jonka vauva huutamisen sijaan nukkui, -varmaankin hääpäivämme kunniaksi, jotta itse sain sairastaa jonkin sortin vatsatautia rauhassa. Olisin voinut kertoa myös siitä autuudesta, kun pääsin viimein suihkuun läträämään pitkän kaavan kautta. Lähimarketissa käyminenkin tuntui niin eksoottiselta ulkomaanmatkalta, että ihan harmitti kun kamera jäi kotiin. Mutta ehkä ennen kaikkea olisin halunnut jakaa kokemuksen siitä kauhusta, mitä tuntee, kun saa itsensä mukavasti aseteltua sohvalle, kersan kiinnitettyä joskus ehkä seksikkääksi mieltämäänsä ruumiinosaan, huomaa television kaukosäätimen olevan hieman liian kaukana ja päällä olevalla kanavalla on Häähullut alkamassa. Vielä alleviivattakoon, että edellä mainitut tapahtumat ovat todella kaikki olleet niin isoja asioita, että niistä olisi statuspäivityksen tehnyt helposti.

 

Olen myös näiden parin viikon aikana huomannut, että lapseni on poikkeuksellisen kaunis. Aivan eriluokkaa kuin kenenkään muun. Siksi olenkin kuvannut kääröstämme kameran muistikortin täydeltä mitä fantastisimpia kuvia. Niitä ei ole vielä Facebookissa sen vuoksi, etten mitenkään pysty päättämään, minkä kuvan julkaisisin. On kuitenkin huomioitava sekin merkittävä seikka, että kahdessa viikossa tapahtunut kehitys vauvassa on hurja. Pikkutyyppimme ei näytä enää yhtään samalta kuin vaikkapa viikko sitten otetuissa kuvissa, - olkoonkin että hän nukkuu melkein joka otoksessa samassa paikassa. Julkaistavan kuvan valinta tuntuu niin haastavalta tehtävältä, että harkitsen jo vakavasti koko kameran sisällön tyhjentämistä suoraan Facebookiin. Se olisikin ehkä järkevintä, sillä siinä samalla kaverini saisivat seurata pienokaisemme kasvutarinaa tunti tunnilta tähän päivään asti. Ja toki luonnollisesti aina tästä eteenpäinkin. Mitä sitä turhaan rasittaa itseään kohtuuden rajoja miettimällä? Harva muukaan niitä miettii. Ja kun lapsista on kyse, turha miettiä senkään vertaa. Loppupeleissä henkilö, jolla ei ole Facessa yhtään vauvan kuvaa edes siskon kummin kaiman lapsesta, on aika no-life. Niin se vain on. Helvetin mielenkiinnottomia tyyppejä. Mihin ne edes koko naamakirjaa tarvitsevat?

 

Terveisin Facebook-äiti (3.8.2013)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset